Latvalinnustus 2022

Kolmas latvalinnustuskausi Suomessa on juuri päättynyt. Nyt pyyntiaikaa oli jatkettu hieman ja se kesti kymmenennestä päivästä tammikuun loppuun. Meillä täällä Pohjois-Pohjanmaalla sallittua riistaa oli urosmetso ja urosteeri.

Ensimmäinen linnustusreissu itselläni suuntautui Kuhmoon 14-16.1 viikonlopulle. Tälle reissulle lähdimme yhdessä isäni ja veljeni kanssa. Kuhmossa meillä oli pieni erämaamökki varattuna lähellä jahtialueita. Sähköt mökissä oli, mutta muuta mukavuuksia ei sitten ollutkaan. Vaan eipä sitä erämies muuta tarvi, kuin vettä ja lämpöä. Takka tulille ja saunavesi sulatettiin aluksi lumesta, kun kaivon pumppu oli rikki. Noh, tähänkin vikaan apu löytyi toyotan tunkista. 😄

Ensimäinen hiihtopäivä oli lauantaina. Tulimme heti huomaamaan, että hiihtokelit oli nyt todella raskaat. Lunta oli yli 60cm ja siinä ei ollut minkäänlaista kantavuutta. Pohjia myöten kynnettiin ja kärkimiestä sai vaihtaa tiuhaan. Lintuja kyllä näkyi mukavasti ja ensimmäiset sykkeen nousut saatiin heti lupa-alueelle päästyämme, kun huomasimme teeriparven järven takana puissa. Koitimme lähestyä niitä metsän sisässä hiihtäen, mutta perille päästyämme ne olivat karkonneet.

Päivän kiertelimme rämeen laitoja kiikaroiden ja talvimaisemaa ihastellen. Enempää lintuja emme kuitenkaan löytäneet. Liekkö kova tuuli pitänyt ne visusti kiepeissään. Noh, tietysti autolle hämärissä palatessa puolipuusta ladun varresta lähti metso, mutta tämä ei ollut enää lupa-alueella, niin perään ei kannattanut lähteä.

Sunnuntaina vaihdettiin hieman maastoa taktiikkana koluta enemmän talousmetsän tapaisia ja etsiä korkeuskäyriä. Se taktiikka näytti toimivan, kun heti alkumatkasta löysimme teerikarjan puista pienen rämeen laidalta. Kehittelipä se jo pientä ampumatilanteen poikasta, mutta maaliin ei hommaa vieläkään saatu. Puolivälissä taivalta tapahtui sitten jännä tilanne, kun olimme mäen päällä evästauolla. Mäen laki oli hakattua kaskea muutamine siemenpuusaarekkeineen. 

Tässä kohtaa isä päätti, että hänen kohdalla saa riittää tältä päivältä ja hän lähtisi palailemaan latuamme pitkin takaisin autolle. Me Jussin kans jatkoimme eteenpäin ja emme päässeet, kuin 200 metriä eteenpäin, kun vierestämme kiepeistä lähti koppelo ja metso. Molemmat lensi äskeisen taukopaikamme ylitse ja metso jäi kaiken huipuksi kaskelle kelon latvaan istumaan. Samalla isä pakkaa reppua 30m päässä tästä kelosta autuaan tietämättömän linnusta. 

Minä kiireellä konttaamaan Jussin viereen ja Jussi mittaa matkaksi tasan 200 metriä. Ajattelin, että nyt jos on nopeana, niin ehtisi ampua. Vaan en ehtinyt saada kivääriä repusta, kun isä lähtee hiihtämään tulosuuntaamme ja metso huomaa ja karkkoaa. Ei oikeastaan edes harmittanut, kun tilanne oli muuten niin koominen. Päästiinpähän illalla isälle tästä hieman kuittailemaan. 😂

Saalista ei Kuhmosta tullut, mutta älyttömän mukava reissu meillä oli vaikka lonkankoukistajissa meinaa vieläkin tuntua se umpisessa rypeminen. Lintuja siellä näkyi kohtuullisen hyvin ja maisemat oli kauniit. 

Kotiin päästyä kävin parina päivänä sitten kotipuolessa hiihtelemässä ja kyllä täältä kotikulmiltakin lintuja löytyi, lähinnä teeriä. Pääsimmepä peräti isän kanssa eräänä päivänä paukulle, mutta silloin navakka tuuli teki tepposen ja teeret meiltä karkasi. Kyllä se on tuo ampuminen talvilinnustuksessa yksi haastavimmista ja tuulen arvioinnissa on itsellä vielä paljon opeteltavaa.

Toinen latvalinnustusreissu oli sitten sovittu tammikuun viimeiselle viikonlopulle Antin ja Jarmon kanssa ja nyt suuntana oli Koillismaa. Tällä välin sielläkin oli ehtinyt käydä suvena ja odotimme hieman helpotusta hiihtämiseen, jos olisi ehtinyt hieman kantavuutta hankeen tulla. Tosin tykky suven aikana karisee puista ja heikentää hieman mustien pisteiden havaittavuutta puista.

Eka hiihtopäivänä löysimme todella mukavan maaston, jossa iso rämeikkö alue rajautui toisella puolen korkeaan harjuun ja toisella puolen taas kangasmetsään joka oli osittain hakattu. Hiihtäminen täällä oli tosiaankin helpompaa ja välillä suksi luisti pinnassa aivan lentämällä ja välillä kuori taas rösähteli kuuluvasti rikki. 

Ensimmäiset linnutkin näkyi aivan alku matkasta, kun yli kymmenen teeren parvi yllättäen pölähti aivan viereemme puihin. Siinä niitä tovin ihastelimme jähmettyneinä, mutta mitään mahdollisuutta ei ollut yrittää. Teeret kuitenkin karkkosivat viereisen rämeen taakse kaskelle koivuihin urpimaan. Lähdin hiihtämään rämeen yli ja ennen vastalaitaa pudotin sukset jalasta. Se oli virhe, sillä eteneminen vyötäröä myöten kahlaten oli niin hidasta, että teeret etenivät puittamalla samaa tahtia loitommas.

Tulipa siinä tilanteessa hyvä opetus mitä vaaroja talviluonto voi kätkeäkkään. Olin nimittäin juuri pääsemässä rämeeltä kahlaten sen toiseen laitaan, kun maa katosi yllätteän jalkojeni alta.  Jäin kainaloiden varassa roikkumaan hangelle, josta onneksi sain kamuttua itseni kuiville. Tilanteen jälkeen tarkastin kartalta, että mihin kumman suonsilmään olin kahlannut. Sehän olikin tuiskulumen täyttämä puro jonka yli olin tietämättäni tullut. Onneksi en käynyt niin syvällä, että olisin kastunut.

Toisena hiihtopäivänä päätimme valita maaston läheltä mökkiämme ison järven rannalta. Tässäkin oli iso suoalue jonka laitoja hiihtelimme. Hanki kantoi aavalla todella hienosti, mutta rantapöpelikössä joutui kahlaamaan syvällä. Olimmekin juuri nousemassa rantapusikosta kohti kapeaa rämettä Jarmon hiihtäessä vuorostaan keulilla. Kun pääsimme rämeelle suorastaan säikähdin vasemmalla näkyvää mustaa pistettä. Kuiskasin Jarmolle jähmettyä paikalleen.

Sehän oli todellakin metso isossa männyssä melkein latvassa. Kaula pitkällä se kääntyili sen näköisenä, että oli saattanut meidän tulon jo kuulla. Mittasin matkaksi 245m ja kysyin Antilta, että pystytkö ampumaan tästä? Oli nimittäin Antin vuoro yrittää. Matka oli pitkähkö ja lisähaastetta toi meidän ja metson välissä oleva mäntyä kasvava saareke, joka peittäisi linnun näkyvistä jos lähemmäs yrittäisi.

Antti mietti hetken ja totesi, että hän ei ehtinyt pilkkuseiskaansa kohdistaa ennen reissua. Antti tiesi myös, etten ollut enne metsoa saanut ja herrasmiehenä tarjosi tilanteen minulle. Kiitin tarjouksesta ja lähdin lähestymään lintua pienen männyntarrin takana. Löysin avoimen linjan lintuun ja pudotin repun hangelle ja mittasin vielä matkan. Se oli 237 metriä, mutta tästä oli pakko yrittää. Käänsin korotornista 11 naksua ylöspäin ja asetin pisteen linnun yläkolmanneksen kohdalle. Laukaus kajahti!

Heti perään kajahti myös riemun huuto kolmen ukon suusta, kun isomus sortui männystä myttynä sen juurelle. Puun juurelle päästyämme meinasi tunteet todella nousta pintaan. Lintu oli juurikin sellainen unelmien huurremetso, josta olen aina haaveillut ja vanhoista eräkirjoista lukenut. Iso komea kiiltäväsulkainen köriläs, joka painoi 3,8kg.

Tämän jälkeen oli todellakin makkaratulet ja nokipannukahvit ansaittu. Paluumatkalla emme enää lintuja nähneet vaikka hämärään saakka hiihdimme. Illlalla luvassa oli kevyet metsopeijjaiset hyvän ruuan ja saunan merkeissä. 

Tämä tammikuu oli kyllä minulle tähän astisista latvallinnustuskausista paras. Nyt oli kamppeetkin saatu päivitettyä tarpeen vaatimalle tasolle. Suksiin tosin voisi muutaman kymmenen senttiä hankkia hauskaa jatkoa pahoja kelejä varten. 😂 Kilometrejä ja hiihtopäiviäkään ei tullut aivan niin paljoa mitä aiempina vuosina, mutta sitäkin enemmän taas nautintoa jokaisesta hiihdetystä kilometristä

Kyllä tämä on niin KUNINGASLAJI!

Kevätpukkijahti 2021

Tänä vuonna pukkijahdin lähtökohdat olivat melkolailla samat kuin viime vuonna. Lupakiintiö seuramme alueella oli sama 2 kpl pukkia, mitä viimeksikin. Eli tämä aiheuttaa aina pienen kilpailuasetelman pyynnille. Aktiivipyytäjiä ei taida tosin montaa kuitenkaan olla.

Itse otin taas vapaata, että ehtii kunnolla metsästää ja tehdä samalla piharantteella odotelleet pöllit liiteriin talvea odotteleen. Metsällä kyllä tuli oltua lähes jokaisena iltana/yönä, mutta pöllikasa rantteella ei mainittavasti vähentyny. 😁

Alkuviikosta kauriit oli piilossa ja havainnot vähäisiä. Yksi naaras näyttäytyi silloin tällöin, mutta pukit oli hukassa. Tosin tiistaina iltapassissa ollessa samalla kylällä kajahti laukaus ja arvasin ekan luvan tulleen käytetyksi.

Viikonlopun sateli vettä kaatamalla, joten pidin rokulia pyynnistä, mutta sunnuntaina oli kova kiire taas jahtiin. Sunnuntaina alkoikin sitten havaintoja tulla useammasta paikasta. Yksi uusikin pukki pölähti yllättäen maisemiin. Tämä oli pieni nahkasarvinen nuori pukki joka näytti liikkuvan aikaisin aamuyöllä. 

Päätin ottaa tämän kohteeksi ja lähdinkin sunnuntai iltana hyvissä ajoin hiippailemaan peltoja. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja jäin puupassilleni odottelemaan. Päätin, että nyt sitten istutaan kokorahan edestä, kun vapaatkin oli loppumassa. Tiesin, että pukki tulee taas aamuyöllä klo 3-4 välillä jos vain jaksan istua odottamassa. 

Sinnillä ja kahvin avustuksella jaksoin aamu kolmeen odottaa vaikka paleli niin perhanasti. Puupassin istuinpehmukekin oli sateessa kastunut ja vettynyt. Ennen pitkää core- housut päästi veden läpi ja perse oli märkä. Asetin itselle henkisen takarajan klo 3:15, jolloin lähden kuumaan suihkuun ja hetkeksi nukkumaan ennen työpäivää. 

Klo 03:09 sinni petti ja lähdin kipuamaan alas puupassista. Melkein jo arvasin mitä seuraavaksi tapahtuu, kuten kävikin. Alas päästyäni käännyin pellolle päin ja huomasin, että pukki oli tullut peltoon sillä aikaa, kun kömysin alas puusta. Samalla joku käsissäni olleista romuista kolahti ja pukki kuuli, haukahti ja otti pakolaukan, mutta onneksi pysähtyi kuuntelemaan. 

Seisoin pahassa pusikossa ja pukki hävisi puskan taakse näkyvistä. Hiivin puskasta pois ja toivoin, että pukki on vielä pellossa, kun saan sen uudestaan näkyviin. Siellähän se onneksi oli ja katsoa pollotti tiiviisti minuun noin 80 metrin päässä pellossa. Nappasin nopeaa kiikarin läpät auki, otin koivun rungosta  tukea, tarkistin taustan ja asetin ristikon kohdalle. Laukaus kajahti ja pukki hyppäsi sivuun ja kaatui. 

Kaadolle päästyäni sen silmät olivat jo sammuneet. Tämä oli juurikin se sama pieni pukki jota olin etsimässä. Tiedän, että alueelle jäi toinen isompi kokoinen ja sarvinen pukki sukua jatkamaan. Pakko todeta vielä, että on tämä kevätpukkijahti kyllä lajina aivan uskomattoman hieno. Pelkästään jo tämä vuodenaika tekee erityispiirteensä lajiin. Kesäyössä on mahtavaa istuskella (tai ois, jos ei kokoaikaa satais 😆) ja kuunnella satojen yölaulajien konserttia, eikä sääskiä ole vielä kiusana ollenkaan.

Latvalintujahti 2021

Viime vuonna Suomessa oli pitkästä aikaa mahdollisuus latvalintujahtiin sitten -80 luvun. Tällöin kävimme lajia varovaisesti kokeilemassa koillismaan selkosilla ja rakastuin lajiin välittömästi.

Kun tänä vuonna latvalinnustus laajeni myös pohjois-pohjanmaalle, päätin varata koko tammikuun lopun hiihtolomaa. 

Joulukuu näytti kotinurkilla lumitilanteen suhteen surkealta, mutta onneksi tammikuussa tilanne muuttui ja lunta saatiin maahan hiihtää asti. Tosin aloitusviikonlopuksi me suuntasimme Jarmon kanssa koillismaalle lintujen perään.

Koillismaalla lunta olikin mukavasti, mutta hangessa ei ollut juuri välikuorta, eli paksupoika kynti suksineen paikoin melko syvällä. 

Ensimmäisenä päivänä pakkanen oli 15-17 asteen välillä, mutta hiihtäessä paita silti kastui. Ehkä tuli hieman ylipukeuduttuakin. Teeriä näkyi eka päivänä lennossa ja puissa, mutta puussa olevat tuli itse tölväistyä vahingossa lentoon. 

Seuraavana päivänä vaihdettiin hiukan aluetta ja samalla kelikin lauhtui. Aamupäivän aikana satoi välillä sakeastikin lunta. Silloin sattui myös hiihtoloman ainoa onnistuminen, kun kaskea ylittäessä näin, kun teeriparvi laskeutui siemenpuu saarekkeeseen.

Lähdin hiihtämään teerien perään ja kun arvioin lintujen olevan jo lähellä tiputin sukset pois jalasta ja ryömin loppumatkan ampumahollille. Sainkin teeren latvasta näkyviin ja asettelin kiväärin repulle.

Samalla huomasin, että sehän onkin naaras. No, ei muuta kuin ryömimään vieläkin lähemmäs. Taaempana istui lisää lintuja mutta olivat pahimoilleen oksien takana. Löysin kuitenkin sopivan avoimen linjan yhteen kukkoon, mikä tipahtikin myttynä puunjuurelle.

Pudotuksen jälkeen totesimme Jarmon kanssa, että nyt hiihdetään vain sen verran, että löydetään hyvä tulipailla ja jäädään sinne nauttimaan hämärtyvästä iltapäivästä nokipannukahvien kera. 

Latvalinnustus piti aloittaa kiväärin kohdistuksella. 8g scenar kävi 200metriltä aivan kiitettävästi.

Pienet kantotulet. 😄

Matkalla pyyntialueelle lintuja jo näkyi.

Nuori teerikukko latvasta.

Seuraavalla viikolla jatkoin umpihankihiihtoa kotinurkilla. Tällä kertaa sain houkuteltua hiihtokaveriksi isäni. Isä muisteli päässeensä latvalinnustamaan muutaman kerran aikoinaan -80 luvulla. 

Kävimme viikona aikana isän kanssa pari reissua tuttuja soita ja aukkoja kiertämässä ja lintujakin näimme. Ei tosin latvoissa, saati ampumapaikoilla. Mahtavia erähetkiä saimme silti ja oli jännä todeta miten tututkin maastot muuttuvat eri näköisiksi lumivaippaan verhouduttuaan.

Viimeisellä viikolla kaksi viimeistä reissua kävin hiihtämässä yksikseni. Toiseksi viimeisellä kävi linnunsaanti jo lähellä. 

Keli oli taas mitä mainoin, mutta reittisuunnitelmiini tuli alkumatkasta mutka, kun metsäautotietä ei oltukaan aurattu perille. Olin hiihtänyt tätä pikkutietä vain hetkenmatkaa, kun huomasin teeriparven urpimassa eräällä pienellä kaskella. 

Pudotin heti sukset jalasta ja ryömin ojanpohjalle. Ojassa latasin kiväärin ja aloin lähestyä. Linnut jatkoivat urpimista, kun aloin kaivamaan etäisyysmittaria taskusta. Seuraavan kerran, kun nostin pääni ojasta matkaa mitatakseni, olivat linnut hävinneet. Hiihtelin sitten pitkän päivän näkemättä enää siiveniskuakaan. 

Tästä tammikuusta jäi kuitenkin suuri polte tähän lajiin ja odotan ensivuotta jo innolla. Samalla itselläni syttyi innostus umpihankihiihtoa kohtaan. Nytkin tuli reilun viikon aikana hiihdettyä kuutena päivänä ja kilometrejäkin kertyi yli 50. 

Jos kotimaassa ei talvilinnustus toteudu ensivuonna, sitten on suunnattava länsinaapuriin. Toivottavasti kuitenkin tämä laji jatkuisi, sillä se tässä on käynyt hyvin selväksi, että mistään helposta tai lintukantaa tehokkaasti verottavasta lajista ei todellakaan ole kyse. 

Kuningaslaji tämä kuitenkin on! 💪

Kevätpukkijahti 2020

Kun korona pilasi perhelomasuunnitelmat tältä keväältä, päätin ottaa talvilomani kevätpukkijahdin aloitusviikolle. Pukkijahti oli mulle täysin uusi laji ja yritin perehtyä ennakkoon sen mitä pystyin ja ehdin.
Eniten tässä lajissa ihmetystä koiramiehelle aiheutti se, että riistaa täytyikin nyt etsiä itse. Ei siinä auttanut kuin lähteä hiippailemaan pellon laitoja ja jäädä kyttäilemään oletetuille ruokailupelloille ja kulkupaikoille.
Alkuviikko vierähtikin ilman kaurishavaintoja, mutta keskiviikkona Elman kans lenkiltä palatessa huomasin kaurislauman kotipellolla. Niitä ei kuitenkaan sinä iltana löytynyt, mutta torstai iltana olin taas iltakytiksellä tutulla lähipellolla.
Päivällä oli tullut kuva kauriista noin puolen kilometrin päässä olevalta riistakameralta, joten tiesin kauriiden olevan maisemissa. Aikani kyttäilin ja pillittelin, kunnes päätin lähteä hiipimään kohti nuolukiveä, missä päivällä oli kauriita käynyt.
Olin vasta puolimatkassa metsäpolulla, kun jähmetyin paikoilleni. Siinähän seisoi kauris. Otin kauriin piikille ja ruuvasin suurennosta isommalle ja näin että sillä oli sarvet. Odotin kauriin seuraavaa liikkua ja sehän lähtikin kävelemään vastaan. Oli ilmeisesti kuullut pillitykseni.
Odotin vielä muutaman askeleen, kunnes kauris seisahtui hetkeksi ja silloin painoin "entteriä." Naturalis pudotti pukin niille sijoilleen ja ensimmäinen kauris oli eränä.
Sen voin kertoa, että enpä ole aikoihin kokenut vastaavaa onnistumisen riemua metsästyksen saralla. Nyt piti kyllä oikein tuulettaa ja sen jälkeen istua hetki hiljaisuudessa saalista kunnioittaen. 

Piekon pentukevät

Oikeastaan pentujen teettäminen Elmalla ei ollut käynyt aiemmin edes mielessä, kunnes kaverini alkoi puhumaan asiasta. Hän olisi nimittäin halunnut varata urospennun Elmalta. Itse mietin pitkään, että olisko meistä siihen hommaan? Tässä vaiheessa kaikki ykkösetkin oli vielä hakematta.

Ilmoitin kuitenkin Elman kokeisiin asenteella, että "katsotaan nyt." Eka pitkäkoe alkoi hyvin, kun löytö tapahtui suht äkkiä ja nauliintui paikoilleen, mutta puolen tunnin jälkeen hirvet lähtikin syystä tai toisesta hyppyyn, eivätkä koko päivänä pysähtyneet. Puolenpäivän aikoihin vihelsin pelin poikki ja otin koiran kiinni. Onneksi seuraavat neljä koetta menikin paremmin, vaikka ei niistä yksikään täysin käsikirjoituksen mukaan. Elma kuitenkin hoiti ykköset kasaan sinnikkyytensä ansiosta ja niin me pääsimme joulukuussa laittamaan KVA anomuksen kennelliitolle.

Seuraavana vuorossa oli uroksen etsiminen. Tässä luotin täysin isäni lähes 30 vuoden kokemukseen hirvikoirien parissa. Uroksen valinnassa kriteerit meillä oli alusta saakka selvät. Sukusiitosprosentin täytyi olla pieni ja hirvityöskentelyssä haku hyvää. Myös luonteeltaan urkin tuli olla tervepäinen.  Valitsimme kaksi hyvää urosta, joita kävimme molempia katsomassa ennen päätöstä. Näistä päätös kohdistui Kuopion suunnalla asustavaan Humbakan Viliin.  Humbakan koirista meillä oli ennestään hyvät kokemukset, sillä Elman siskopuolen Anin isä on Humbakkalaisia.

Elman juoksut sattui vuoden loppuun ja ensimmäiselle astutusreissulle lähdettiin juoksujen 13 päivänä jouluaattona. Tämä reissu veti kuitenkin hukkaperän ja uudelle reissulle piti lähteä heti tapaninpäivänä. Vieläkään mitään ei tapahtunut ja kotiin päästyämmä varattiin eläinlääkäriaika proge mittauksia varten. Progesteronitaso näyttikin, että ottipäivä olikin vasta tulossa ja uusi astutusreissu sovittiin 30.12. Tälläkään reissulla ei homma toiminut ja pettymys alkoi jo hieman kalvaa. Onneksi Vilin isäntä Juha ehdotti, että ottaisimme Vilin mukaan Pattijoelle.

Näin tehtiin ja lähdimme ajelemaan kotia kohti kaksi jämptiä kyydissä. Alkuviikko meni Elmalla ja Vilillä lähinnä leikkiessä, mutta keskiviikkona aamulla päästin ensin Elman pissalle. Kohta Vili meni perässä ja haistoi kerran, jonka jälkeen homma sai uuden käänteen. Olin tuolloin yksin kotona ja meinasin olla "äkkipoikana" hieman ihmeissäni, kun koirat jäivät nalkkiin ja kädet alkoi minulla loppumaan. Sain kuitenkin molemmat pidettyä rauhallisina, eikä traumoja tainnut kenellekkään jäädä.

Kahtena seuraavana päivänä hyppäytin vielä kerran, mutta silloi tiesin jo soittaa isän kaveriksi koiria pitelemään. Perjantaina 4 tammikuuta kävin viemässä Vilin kotiinsa ja jäimme jännittämään tulevaa.

Jännitys laukesi sitten ensimmäisessä tiineysultrassa 27 vuorokauden kohdalla tammikuun lopussa. Siinä sykkeitä näkyi vain kaksi. Olin kyllä toivonut hieman isompaa pentuetta, sillä pienten pentueiden kanssa saattaa tulla synnytyksen käynnistymisessä ongelmia, niinkuin Elman pentueella kävi.

Tiedossa kuitenkin oli ultran epätarkkuus, joten varasin röntgenin Oulun Evidensialta 26.2 ja tässä pentuja näkyi onneksi viisi kappaletta. On pentujen ja emon kannalta tärkeää tietää synnytyksen käynnistyttyä, ovatko kaikki tulleet ulos. Ei kyllä olisi ollut haitoiksi jos pentuja olisi ollut yksi tai kaksi enemmän, sillä pentuvarauksia oli jo sillä hetkellä useampia.

Kun 60 tiineysvuorokausi koitti, alkoi jo merkkejä synnytyksestä näkyä. Elma alkoi viihtyä pentulaatikossa enemmän ja se haki selvästi meistä turvaa, oli levoton ja läähätti. Koko sen viikonlopun se valvotti, mutta synnytys ei vaan käynnistynyt. Sunnuntai-aamuna Jatta tuli herättämään, että nyt siltä tuli sikiövedet, että kohta se alkaa, vaan eipäs alkanut. Ei vielä maanantainakaan, kun päästin Elman pihalle pissalle.

Elmaa sisälle hakiessani huomasin, että portaiden edessä hangella on myrkynvihreää nestettä. Kysyin ensin parilta kaveriltani, jotka ovat kasvattajina kokeneempia ja he meinasivat, että ei hyvä. Soitin sitten Ouluun Evidensialle, ja sieltä kehoitettiin tulemaan pikaisesti sinne. Nappasin Jatan Pattijoen kylältä kyytiin ja ajoimme kiireellä Ouluun eläinlääkärille.

Oulussa Elma vietiin heti ultraan ja siinä ei pennuilla enää sykkeitä näkynyt. Lääkäri kertoi epäilyksi, että jonkun pennun istukka on revennyt irti ja pennut ovat nyt hapettomassa tilassa. Vaihtoehdoiksi meille sanottiin, joko synnytyksen käynnistys lääkkeillä tai hätäsektio. Lääkäri suositti sektiota, joten siihen ryhdyttiin.

Kohta Elma olikin leikkuupöydällä ja me Jatan kanssa jäimme odottamaan uutisia. Silloin itsellä ainoa ajatus oli, että jos Elma selviää niin se riittää. Jonkun ajan kuluttua hoitaja piipahtaa odotushuoneeseen käsissään pyyhe. Kun tarkemmin katsoin siinä pyyhkeessä oli pieni nyytti. Ja se nyytti oli elossa. Kaksi urosta ja kolme narttua. Hoitaja kertoi kaikkien pentujen selvinneen. Jatalla ja äidillä pääsi siinä vaiheessa itku, itselläni vain meni roska silmään.

Sattuman oikkuna juuri samalle päivälle oli äitini kultaisella noutajalla todettu kohtutulehdus ja Hilma oli juuri ennen Elmaa leikattu, joten äiti oli mukana jännittämässä. Kun kaikki pennut ja emä oli tuotu lämpölaatikossa toipumishuoneeseen aloimme asettelemaan pentuja nisille ja odottelemaan Elman heräämistä.

Elman herättyä taas odotimme, milloin verenvuoto loppuisi ja pääsisimme kotiin. Illalla yhdeksän aikaan ei verenvuoto vieläkään ollut loppunut ja hoitaja kehoitti meitä lähtemään syömään. Itsekkin olin aamupalalla liikenteessä. Syömässä ollessamme Evidensialta soitettiin pyytäen suostumusta uudelle leikkaukselle, jossa koko kohtu poistettaisiin.
Viimein, ennen yhtätoista saimme Elman takaisin toisesta leikkauksesta ja puolen yön jälkeen pääsimme kotimatkalle tokkuraisen emän ja viiden nukkuvan pennun kanssa.

Ensimmäinen viikko kotona oli aika työntäyteinen. Elma oli hyvin tokkurainen ja kivulias. Ei se pystynyt vielä pennuistaan huolehtimaan. Onneksi pennut osasivat terhakasti tissille ja paino lähti kaikilla nousemaan. Meille jäi huoleksi niiden pissauttaminen ja kakkauttaminen, joka onnistui parhaiten lämpimän vesihanan alla. Kun Elma alkoi virkustumaan, otti se heti pennut omikseen ja alkoi niistä huolehtimaan. Joskushan sektiopentujen kanssa ongelmana on, ettei emo niitä omikseen tunnista.

Pennuista syntyessään kaksi oli selvästi tummempaa, toinen narttu ja toinen urkki. Ne molemmat olivat syntyessään muita pienempiä. Kaikilla ruokahalu ja elämänjano kuitenkin yhtä kova.
Painoa karttui ja kahden viikon iässä silmätkin alkoivat aueta. Silloin pentulaatikossa alkoi olla jo liikettä ja ääntä. Laatikkoakin piti jo säätää isommalle ja turvalaidat poistaa. Viidenviikon jälkeen ei enää laatikkokaan riittänyt ja ensimmäiset monkivät laitojen yli.

Oli hauska herätä aamulla ja arvuutella ketkä oli laatikosta karannut. Yleensä ne olivat Justiina ja Tiltu. Ja siis näillähän oli kaikilla "työnimet," Salli = Salli, Justiina = Hertta, Jaska = Bruuttus, Tiltu = Tiltu ja Teuvo = Kojo.

Vaikka alussa pentuvarauksia oli useita, jopa niin ettei kaikille olisi edes riittänyt, peruutuksia tuli. Myös ystäväni, joka minut hommaan usutti, joutui perumaan. Silti kaikille lopulta löytyi hyvät ja harrastavat kodit. Nyt pennun ottajiin tutustuttuani olen erityisen kiitollinen, että nämä kaikki pääsivät todella hyviin koteihin, jossa varmasti huolenpito on ensiluokkaista ja metsällekkin nämä varmasti pääsevät.

Itse olen elänyt tätä pentukevättä niin tunteella, että tänään viimeisen pennun lähdettyä uuteen kotiin alkaa takki olla todella tyhjä. Koko tämä kevät oli kyllä niin antoisaa ja opettavaista aikaa, että ei se heti kyllä unohdu. Taloudellisestihan tämä homma oli aivan +-0, mutta jäihän tästä itselle älyttömästi oppia ja todella nätti ja hyväsukuinen hirvikoiranalku Salli.

Ehkä vielä joskus, jos ei Suomen metsiä vallitse tuo muka uhanalainen susi, saattaisi elää pentukevään Sallin mukana uudestaan.

Esitän isot kiitokset isälleni kaikesta neuvoista pentujen kasvatuksessa. Pentujen huolehtimisesta kun olimme Jatan kanssa yhtäaikaa töissä.  Kennelnimen lainasta ja kannustuksesta.
Ilman Jattaa en olisi myöskään tähän pystynyt tai voinut edes alkaa.
Kiitos myös kaikille Piekkolaisen valinneille pennunottajille, joille toivotan onnellista ja tapahtumarikasta pentukesää ja tulevaa treenisyksyä.

Maha kasvaa.

Pentuhuoneessa laatikko valmiina. 

Totutimme emää pentulaatikkoon.

Ja valvottiin öitä emän kanssa.

Kunnes ensimmäinen saatiin maailmaan.

Kaveri hieman aineissa.

Kohta emonkin silmät kirkastui.

Painoa seurattiin ensimmäiset viikot tarkkaan.

Silmät kun aukesi, alettiin tutustumaan kotimökkiin.

Huudettiin

Syötiin

Nukuttiin

Tutustuttiin kämppiksiin

Tutkittiin myös suumerkit, että tuleeko näistä hirvenhaukkujia vai saappaankiillottajia. Noh, suumerkit kertoi, että saappaankiillottajia tulee, mutta niin näytti emällekkin. 😄

käytiin juokseen rallia naapurin parvekkeella.

Ja taas nukutti.

Sitten lähdettiin autoileen isolle kirkolle

Eläinlääkäri tutki kaikki terveiksi.

Viimeinen kuvan kun koko lauma koossa 8 viikkoisina.

Bruuttus pääsi Matin ja Gisellan luokse pyhäjoelle.

Kojo taas muutti Jonin ja Elinan tykö Jääliin. Tosin Kojon jahtimaat sijatsee koillismaalla, josta minä olen hieman kateellinen. :)

Tiltu asustaa nykään naapurissa isäni ja äitini luona.

Maailman herttaisin Hertta lähti tänään uuteen kotiinsa savonmaalle Jonin ja Maija-Leenan luokse.

Ja meille jäi oma pikkumusta, eli Salli.