Merikarttoja on nyt selailtu ja välineitäkin hankittu, kuten uusia uppoavia siimoja. Monta paikkaa on kokeiltu, mutta se ensimmäinen tärppi odottaa vielä. Tai eipä sittenkään sillä tänään se tapahtui! Se tuli kyllä niin yllättäen kuin vain olla voi. Olin kahlannut erääseen rannan lähellä olevaan pieneen saareen, jonka ulkolaidalla kiven päällä seisoskelin. Vettä ei siinä kohtaa ollu varmaan metriä enempää. Ihailin ilta-auringon mereen jättämää valon siltaa, samalla valkohopeista hailiani puolihuolimattomasta uittellen.
Yllättäen haaveiluni katkaisi tiukka tukistus perhoni päässä. Kiskaisin vavan pystyyn ja tuumasin, että ei voi olla totta! Muutaman potkun verran sitä riemua kestikin, kunnes kala karkasi. Kahlasin rantaan ja totesin, että tämä oli niitä harvoja karkuutuksia jotka ei niin harmita, sillä uskoa se mertsarin pyyntiin vahvisti kovasti. Kyllä niitä täällä kotivesilläkin uiskentelee.
Kaverit tietenkään minua uskoneet ja väittivät, että siitä kohtaa on kuulemma saatu komeita haukia. Minä en sellasia höpötyksiä usko, vaan kyllähän se oli meritaimen se! PISTE!
Siitä se ilta-auringon sillan alta otti.
Iltapävästä rannat alkoivat jäätymään muodostaen tuollaisia jäämosaiikkeja.
