perjantai 12. helmikuuta 2021

Latvalintujahti 2021

Viime vuonna Suomessa oli pitkästä aikaa mahdollisuus latvalintujahtiin sitten -80 luvun. Tällöin kävimme lajia varovaisesti kokeilemassa koillismaan selkosilla ja rakastuin lajiin välittömästi.

Kun tänä vuonna latvalinnustus laajeni myös pohjois-pohjanmaalle, päätin varata koko tammikuun lopun hiihtolomaa. 

Joulukuu näytti kotinurkilla lumitilanteen suhteen surkealta, mutta onneksi tammikuussa tilanne muuttui ja lunta saatiin maahan hiihtää asti. Tosin aloitusviikonlopuksi me suuntasimme Jarmon kanssa koillismaalle lintujen perään.

Koillismaalla lunta olikin mukavasti, mutta hangessa ei ollut juuri välikuorta, eli paksupoika kynti suksineen paikoin melko syvällä. 

Ensimmäisenä päivänä pakkanen oli 15-17 asteen välillä, mutta hiihtäessä paita silti kastui. Ehkä tuli hieman ylipukeuduttuakin. Teeriä näkyi eka päivänä lennossa ja puissa, mutta puussa olevat tuli itse tölväistyä vahingossa lentoon. 

Seuraavana päivänä vaihdettiin hiukan aluetta ja samalla kelikin lauhtui. Aamupäivän aikana satoi välillä sakeastikin lunta. Silloin sattui myös hiihtoloman ainoa onnistuminen, kun kaskea ylittäessä näin, kun teeriparvi laskeutui siemenpuu saarekkeeseen.

Lähdin hiihtämään teerien perään ja kun arvioin lintujen olevan jo lähellä tiputin sukset pois jalasta ja ryömin loppumatkan ampumahollille. Sainkin teeren latvasta näkyviin ja asettelin kiväärin repulle.

Samalla huomasin, että sehän onkin naaras. No, ei muuta kuin ryömimään vieläkin lähemmäs. Taaempana istui lisää lintuja mutta olivat pahimoilleen oksien takana. Löysin kuitenkin sopivan avoimen linjan yhteen kukkoon, mikä tipahtikin myttynä puunjuurelle.

Pudotuksen jälkeen totesimme Jarmon kanssa, että nyt hiihdetään vain sen verran, että löydetään hyvä tulipailla ja jäädään sinne nauttimaan hämärtyvästä iltapäivästä nokipannukahvien kera. 

Latvalinnustus piti aloittaa kiväärin kohdistuksella. 8g scenar kävi 200metriltä aivan kiitettävästi.



Pienet kantotulet. 😄

Matkalla pyyntialueelle lintuja jo näkyi.



Nuori teerikukko latvasta.



Seuraavalla viikolla jatkoin umpihankihiihtoa kotinurkilla. Tällä kertaa sain houkuteltua hiihtokaveriksi isäni. Isä muisteli päässeensä latvalinnustamaan muutaman kerran aikoinaan -80 luvulla. 

Kävimme viikona aikana isän kanssa pari reissua tuttuja soita ja aukkoja kiertämässä ja lintujakin näimme. Ei tosin latvoissa, saati ampumapaikoilla. Mahtavia erähetkiä saimme silti ja oli jännä todeta miten tututkin maastot muuttuvat eri näköisiksi lumivaippaan verhouduttuaan.

Viimeisellä viikolla kaksi viimeistä reissua kävin hiihtämässä yksikseni. Toiseksi viimeisellä kävi linnunsaanti jo lähellä. 

Keli oli taas mitä mainoin, mutta reittisuunnitelmiini tuli alkumatkasta mutka, kun metsäautotietä ei oltukaan aurattu perille. Olin hiihtänyt tätä pikkutietä vain hetkenmatkaa, kun huomasin teeriparven urpimassa eräällä pienellä kaskella. 

Pudotin heti sukset jalasta ja ryömin ojanpohjalle. Ojassa latasin kiväärin ja aloin lähestyä. Linnut jatkoivat urpimista, kun aloin kaivamaan etäisyysmittaria taskusta. Seuraavan kerran, kun nostin pääni ojasta matkaa mitatakseni, olivat linnut hävinneet. Hiihtelin sitten pitkän päivän näkemättä enää siiveniskuakaan. 

Tästä tammikuusta jäi kuitenkin suuri polte tähän lajiin ja odotan ensivuotta jo innolla. Samalla itselläni syttyi innostus umpihankihiihtoa kohtaan. Nytkin tuli reilun viikon aikana hiihdettyä kuutena päivänä ja kilometrejäkin kertyi yli 50. 

Jos kotimaassa ei talvilinnustus toteudu ensivuonna, sitten on suunnattava länsinaapuriin. Toivottavasti kuitenkin tämä laji jatkuisi, sillä se tässä on käynyt hyvin selväksi, että mistään helposta tai lintukantaa tehokkaasti verottavasta lajista ei todellakaan ole kyse. 

Kuningaslaji tämä kuitenkin on! 💪














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asiallinen kommentointi suotavaa...