tiistai 25. toukokuuta 2021

Kevätpukkijahti 2021

Tänä vuonna pukkijahdin lähtökohdat olivat melkolailla samat kuin viime vuonna. Lupakiintiö seuramme alueella oli sama 2 kpl pukkia, mitä viimeksikin. Eli tämä aiheuttaa aina pienen kilpailuasetelman pyynnille. Aktiivipyytäjiä ei taida tosin montaa kuitenkaan olla.

Itse otin taas vapaata, että ehtii kunnolla metsästää ja tehdä samalla piharantteella odotelleet pöllit liiteriin talvea odotteleen. Metsällä kyllä tuli oltua lähes jokaisena iltana/yönä, mutta pöllikasa rantteella ei mainittavasti vähentyny. 😁

Alkuviikosta kauriit oli piilossa ja havainnot vähäisiä. Yksi naaras näyttäytyi silloin tällöin, mutta pukit oli hukassa. Tosin tiistaina iltapassissa ollessa samalla kylällä kajahti laukaus ja arvasin ekan luvan tulleen käytetyksi.

Viikonlopun sateli vettä kaatamalla, joten pidin rokulia pyynnistä, mutta sunnuntaina oli kova kiire taas jahtiin. Sunnuntaina alkoikin sitten havaintoja tulla useammasta paikasta. Yksi uusikin pukki pölähti yllättäen maisemiin. Tämä oli pieni nahkasarvinen nuori pukki joka näytti liikkuvan aikaisin aamuyöllä. 

Päätin ottaa tämän kohteeksi ja lähdinkin sunnuntai iltana hyvissä ajoin hiippailemaan peltoja. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja jäin puupassilleni odottelemaan. Päätin, että nyt sitten istutaan kokorahan edestä, kun vapaatkin oli loppumassa. Tiesin, että pukki tulee taas aamuyöllä klo 3-4 välillä jos vain jaksan istua odottamassa. 

Sinnillä ja kahvin avustuksella jaksoin aamu kolmeen odottaa vaikka paleli niin perhanasti. Puupassin istuinpehmukekin oli sateessa kastunut ja vettynyt. Ennen pitkää core- housut päästi veden läpi ja perse oli märkä. Asetin itselle henkisen takarajan klo 3:15, jolloin lähden kuumaan suihkuun ja hetkeksi nukkumaan ennen työpäivää. 

Klo 03:09 sinni petti ja lähdin kipuamaan alas puupassista. Melkein jo arvasin mitä seuraavaksi tapahtuu, kuten kävikin. Alas päästyäni käännyin pellolle päin ja huomasin, että pukki oli tullut peltoon sillä aikaa, kun kömysin alas puusta. Samalla joku käsissäni olleista romuista kolahti ja pukki kuuli, haukahti ja otti pakolaukan, mutta onneksi pysähtyi kuuntelemaan. 

Seisoin pahassa pusikossa ja pukki hävisi puskan taakse näkyvistä. Hiivin puskasta pois ja toivoin, että pukki on vielä pellossa, kun saan sen uudestaan näkyviin. Siellähän se onneksi oli ja katsoa pollotti tiiviisti minuun noin 80 metrin päässä pellossa. Nappasin nopeaa kiikarin läpät auki, otin koivun rungosta  tukea, tarkistin taustan ja asetin ristikon kohdalle. Laukaus kajahti ja pukki hyppäsi sivuun ja kaatui. 

Kaadolle päästyäni sen silmät olivat jo sammuneet. Tämä oli juurikin se sama pieni pukki jota olin etsimässä. Tiedän, että alueelle jäi toinen isompi kokoinen ja sarvinen pukki sukua jatkamaan. Pakko todeta vielä, että on tämä kevätpukkijahti kyllä lajina aivan uskomattoman hieno. Pelkästään jo tämä vuodenaika tekee erityispiirteensä lajiin. Kesäyössä on mahtavaa istuskella (tai ois, jos ei kokoaikaa satais 😆) ja kuunnella satojen yölaulajien konserttia, eikä sääskiä ole vielä kiusana ollenkaan.







perjantai 12. helmikuuta 2021

Latvalintujahti 2021

Viime vuonna Suomessa oli pitkästä aikaa mahdollisuus latvalintujahtiin sitten -80 luvun. Tällöin kävimme lajia varovaisesti kokeilemassa koillismaan selkosilla ja rakastuin lajiin välittömästi.

Kun tänä vuonna latvalinnustus laajeni myös pohjois-pohjanmaalle, päätin varata koko tammikuun lopun hiihtolomaa. 

Joulukuu näytti kotinurkilla lumitilanteen suhteen surkealta, mutta onneksi tammikuussa tilanne muuttui ja lunta saatiin maahan hiihtää asti. Tosin aloitusviikonlopuksi me suuntasimme Jarmon kanssa koillismaalle lintujen perään.

Koillismaalla lunta olikin mukavasti, mutta hangessa ei ollut juuri välikuorta, eli paksupoika kynti suksineen paikoin melko syvällä. 

Ensimmäisenä päivänä pakkanen oli 15-17 asteen välillä, mutta hiihtäessä paita silti kastui. Ehkä tuli hieman ylipukeuduttuakin. Teeriä näkyi eka päivänä lennossa ja puissa, mutta puussa olevat tuli itse tölväistyä vahingossa lentoon. 

Seuraavana päivänä vaihdettiin hiukan aluetta ja samalla kelikin lauhtui. Aamupäivän aikana satoi välillä sakeastikin lunta. Silloin sattui myös hiihtoloman ainoa onnistuminen, kun kaskea ylittäessä näin, kun teeriparvi laskeutui siemenpuu saarekkeeseen.

Lähdin hiihtämään teerien perään ja kun arvioin lintujen olevan jo lähellä tiputin sukset pois jalasta ja ryömin loppumatkan ampumahollille. Sainkin teeren latvasta näkyviin ja asettelin kiväärin repulle.

Samalla huomasin, että sehän onkin naaras. No, ei muuta kuin ryömimään vieläkin lähemmäs. Taaempana istui lisää lintuja mutta olivat pahimoilleen oksien takana. Löysin kuitenkin sopivan avoimen linjan yhteen kukkoon, mikä tipahtikin myttynä puunjuurelle.

Pudotuksen jälkeen totesimme Jarmon kanssa, että nyt hiihdetään vain sen verran, että löydetään hyvä tulipailla ja jäädään sinne nauttimaan hämärtyvästä iltapäivästä nokipannukahvien kera. 

Latvalinnustus piti aloittaa kiväärin kohdistuksella. 8g scenar kävi 200metriltä aivan kiitettävästi.



Pienet kantotulet. 😄

Matkalla pyyntialueelle lintuja jo näkyi.



Nuori teerikukko latvasta.



Seuraavalla viikolla jatkoin umpihankihiihtoa kotinurkilla. Tällä kertaa sain houkuteltua hiihtokaveriksi isäni. Isä muisteli päässeensä latvalinnustamaan muutaman kerran aikoinaan -80 luvulla. 

Kävimme viikona aikana isän kanssa pari reissua tuttuja soita ja aukkoja kiertämässä ja lintujakin näimme. Ei tosin latvoissa, saati ampumapaikoilla. Mahtavia erähetkiä saimme silti ja oli jännä todeta miten tututkin maastot muuttuvat eri näköisiksi lumivaippaan verhouduttuaan.

Viimeisellä viikolla kaksi viimeistä reissua kävin hiihtämässä yksikseni. Toiseksi viimeisellä kävi linnunsaanti jo lähellä. 

Keli oli taas mitä mainoin, mutta reittisuunnitelmiini tuli alkumatkasta mutka, kun metsäautotietä ei oltukaan aurattu perille. Olin hiihtänyt tätä pikkutietä vain hetkenmatkaa, kun huomasin teeriparven urpimassa eräällä pienellä kaskella. 

Pudotin heti sukset jalasta ja ryömin ojanpohjalle. Ojassa latasin kiväärin ja aloin lähestyä. Linnut jatkoivat urpimista, kun aloin kaivamaan etäisyysmittaria taskusta. Seuraavan kerran, kun nostin pääni ojasta matkaa mitatakseni, olivat linnut hävinneet. Hiihtelin sitten pitkän päivän näkemättä enää siiveniskuakaan. 

Tästä tammikuusta jäi kuitenkin suuri polte tähän lajiin ja odotan ensivuotta jo innolla. Samalla itselläni syttyi innostus umpihankihiihtoa kohtaan. Nytkin tuli reilun viikon aikana hiihdettyä kuutena päivänä ja kilometrejäkin kertyi yli 50. 

Jos kotimaassa ei talvilinnustus toteudu ensivuonna, sitten on suunnattava länsinaapuriin. Toivottavasti kuitenkin tämä laji jatkuisi, sillä se tässä on käynyt hyvin selväksi, että mistään helposta tai lintukantaa tehokkaasti verottavasta lajista ei todellakaan ole kyse. 

Kuningaslaji tämä kuitenkin on! 💪