Tässä vaiheessa lähdin gepsiä seuraten ajamaan tietä lähestyvää koiraa vastaan, jottei se jäisi tiellä auton alle. Onneksi karkko kääntyikin takaisin alueelle ja pysähtyi uudelleen haukkuun. Nyt oli minun vuoroni yrittää haukulle hiipimistä. Nyt tiedossa oli jo varmuudella, että haukussa on vain yksinäinen naaras ilman vasaa. Hiivin alatuulen puolelta niin liki kuin suinkin uskallin. Noin 50 metrin päässä tiheässä taimikossa hirvenhahmo näkyikin, mutta maasto oli niin ryteikköinen ettei ollut mitään mahdollisuutta yrittää.
Lähestyminenkään ei tuntunut enää mahdolliselta ja oli vain pakko jäädä nojailemaan männynrunkoon ja odottamaan, jos hirvi sattuisi erheen tekemään. Siinä saikin aitiopaikalta seurata nuoren koiran haukkutyöskentelyä ja miettiä sopivia ampumalinjoja. Lehmällä ei näyttänyt vaan olevan mikään kiire. Lähes 30 minuuttia kyykötin ojanpenkalla seuraten touhua viidenkymmenen metrin päässä, odottaen jotain tapahtuvan.
Lopulta isä soitti ja kysyi, että annetaanko kevyt karkko ylätuulesta? Sehän kyllä sopi minulle mainiosti, sillä jaloista alkoikin jo kadota tunto. Isä lähti naakimaan tuulen päältä ja hänkin pääsi aivan hollille. Sitten lehmän kärsivällisyys loppui ja pääsin puristamaan 30 metristä juoksevaan hirveen. Osuman aiheuttama läiskäys kertoa, laukauksen olleen kohdallaan ja jännitysnäytelmä sai meidän kannalta onnistuneen päätöksen.
Päivän loppusaldo oli kolme hirveä. Ylipääläisillä kaksi ja kylänporukalla rakeesta yksi.
Tällä haukulla Ani sai kaikki sotketut farkut anteeksi. :D
